Ikuinen sisäinen lapsi murisee ja haukottelee kello 4 aamuyöllä kun herätin hälyttää tarkastamaan kinkkua. Lapsena ei tarvinnut nousta tarkistamaan kinkun tilaa, äidin monenmoiset valmistelurituaalithan ovat valjenneet vasta aikuisena - kun ne on joutunut itse opettelemaan! Parahultaisesti valmis kinkku jätetään sammutettuun uuniin pimeään miettimään tekosiaan, kunnes..

KELLO ON SEITSEMÄN! Sisäinen lapsi herättää reippaasti kilkattaen, vaikka ei tarvitsisi vielä nousta, kinkku voi hyvin ja loput asiat ehtii vielä hyvin tehdä. Siitä huolimatta, vaikka yöheräämisenkin jälkeen, sisäinen lapsi räpsäyttää silmät auki hurmoksellisen innostuksen vallassa "nyt on joulu! Joulu! Joulu!" Ponnadan sängystä ja pyörin vähän aikaa pöllämystyneenä olohuoneessa miettien, mitä ensiksi pitikään tehdä? Etsin radiosta kanavaa, joka soittaisi joululauluja, mutta sitä ei löydy. Muistan lapsuuteni jouluista, että aamupuurolla kuunneltiin radiota ja joululaulut soivat non-stoppina. *huokaus* Siitäkin lapsuuden tunnelmanhausta täytyy varmaan päästää irti, koska en ole enää moneen vuoteen löytänyt jouluaattoaamuna radiokanavaa, joka soittaisi pelkkiä joululauluja non-stoppina. Levyt eivät ole sama asia, sillä radiossa oli se jännittävyys, että ei voinut tietää etukäteen mikä laulu tulee seuraavaksi!

No mitäs pienistä, tärkeämpääkin on tulossa. TV päälle ja odottamaan sitä kun kello tulee varttia vaille kahdeksan, tai 7.45. Sitä odottaessa keitän kahvia ja alan laittaa joulupuuroa. Riisiä ei ole kuin desi, joten puolitetaan annos. Kiehautan riisit vedessä jonne olen läimännyt myös voita, lisään puoli litraa maitoa. Laitan levyn pienimmälle ja päätän käydä aamusavuilla. Kesken henkosten vilkaisen selkäni taakse ja totean, että joulupuuro on jälleen -tänäkin vuonna- oikullinen ja yrittää kovasti loikata kattilasta liedelle, vaikka käytössä on paras mahdollinen paksupohjainen kattila. Kerkisi se roiskahtaa, mutta ei onneksi pahasti: sekoitusta, kylmää maitoa sekaan ja homma jatkuu.

Kun Joulupukin kuumalinja alkaa, on aika kaivaa esiin kuusenkoristeet. Eilisiltana pystytetty kuusi odottaa orpona, mutta ei kauan. Rakastan Joulupukin kuumalinjaa, sinne soittavia lapsia ja heidän juttujaan. Joulupukin ajoittain kummallinen asenne hieman ihmetyttää nykyään, sillä kyseessähän pitäisi olla kokenut showmies, mutta onneksi lapset ovat niin täpinöissään että eivät tajua mitään. Ja useimmat eivät jännitykseltään saa sanaa suustaan! Joulupukin täytyisi silloin itse johdatella tilannetta, joskus harmittaa kun Joulupukki jää odottamaan lasten omaa spontaania rupattelua tai takertuu johonkin lapsen epäselvästi sanomaan asiaan, kun asian voisi ohittaa vain sujuvalla myöntelyllä. Joulupukin kuumalinja ja lasten laulut tuovat minulle JOULUN. Tänä vuonna selkeästi suosikkilaulu on Joulupuu on rakennettu. Huomaan lähetystä seuratessani, että Joulupukin alkujäykkyys alkaa sulaa ja tilanteet hoituvat kerta toisensa jälkeen jouhevammin. On todella lohdullista huomata, että myös itse Joulupukki on hieman tönkkönä, kun edessä on tilanne jota pääsee harjoittelemaan vain kerran vuodessa.

Jouluhan on kerran vuodessa, joten myös kuumalinja äidin hätäaputoimistoon on ollut ahkerassa käytössä. Majoneesin itse tekeminen aiheuttaa vielä toistaiseksi minulle kummastusta, laatikon laitto ja kinkupaistokaan ei vielä aina suju ihan omin avuin. Ehkä sitten kun itse olen laittanut saman määrän jouluja kuin äiti, se sujuu suvereenisti, vaikka osaan tehtävistä todellakin saa harjoitusta vain kerran vuodessa. Jälleen tänä vuonna minulle sattui ns. vittuileva kinkku. Ei se nyt kovin pahasti pistänyt hanttiin, oikeastaan kinkkupussi ja kinkkumittari olivat ne jotka vittuilivat. Mittarini on made in Sweden, joten sitä ei ole suunniteltu sopimaan suomalaisen joulukinkun kanssa suomalaiseen sinkkutalousuuniin. Siinä on sellainen pitkä lapa ja mittaripylväs nousee sitä pitkin. Se on siis laitettava kinkun kylkeen, sillä korkeusmitassa on aivan turha yrittää tunkea kinkkua mittareineen uuniin. Kuitenkin ihan kylkeen tökkääminen voi aiheuttaa klassisen kinkunpaistokatastrofin, eli neste pääsee karkaamaan, kuohuu pitkin uunia ja aiheuttaa savutuvan joulutunnelman sekä palokunnalle sätkyherätyksen yösydännä. Yritäpä siinä sitten taiteilla mittaria oikeaan kohtaan. Suurperheen perinnekinkkua sen kanssa ei varmaan saisi ollenkaan sovitettua uuniin, mutta onneksi ei ole tarvinnut vielä yrittää, kun on se suurperhe vielä toivomuslistalla. Jokatapauksessa, löydettyäni mielestäni optimaalisen kohdan mittarille survaisin sen paikalleen. Ketut soikoon, se otti silti kiinni uunin vastukseen, mitä tietenkään ei saa tapahtua tai se näyttää päin vituraa. Vielä asentoa säätämään ja seurauksena kinkkupussi lähti mittarin reijästä repeämään. Tämä on onneksi tapahtunut ennenkin, joten osasin varautua jo etukäteen ostamalla varapusseja. Kerran nimittäin koko kinkkupussi räjähti nostaessani kinkkua pellille..

Noista joululauluista pitää mainita sen verran, mitä olen jouluna muutamanakin miettinyt. Jo lapsena olin sitä mieltä, että osa joululauluista on rienausta, tai sanotaanko ainakin banaaleja. Tosin silloin en vielä tietenkään osannut näitä laatumääreitä nimetä. Kun lauletaan "..lapsilla on aamusta iltaan hauskaa.." vaikka ei aina ole, ja myös kappaletta Joulupukki suukon sai en voinut ymmärtää. Ikäväkseni minun on nimittäin paljastettava, että lapsena en uskonut että isi olisi nauranut, jos olisi saanut tietää äidin suukottaneen Joulupukkia. Ne seuraamukset, jotka uskoin voivan tapahtua, eivät olleet mitenkään jouluisia, joten jokainen arvelkoon keskenään, mihin muotoon minun lapsuudessani tuo laulu olisi vääntynyt.. Ja vielä ".. ei itkeä saa, ei meluta saa.." aiheutti hirveitä paineita. Käsitin tuon laulun niin konkreettisesti, että Jouluna ei kertakaikkiaan saa itkeä vaikka tulisi miten paha mieli tai tapahtuisi hirveitä. Minulla oli kamala pelko persuuksissa, että jos tapahtuukin jotain kamalaa eikä itkua pysty pidättämään, mutta onneksi ei koskaan tapahtunut. Jossain vaiheessa kysyin asiaa äidiltä, ja äiti helpotti lapsiraukkansa paineita selittämällä, että laulussa tarkoitetaan kiukuttelua eli riskaamista ja riehumista. Lapsuuteni olosuhteisiin nähden perheemme joulut kuitenkin jostain syystä sujuivat lempeästi ja minulla on niistä pääosin vain hyviä muistoja itselläni. Nykyään kielellisen kehitykseni avustamana jopa ymmärrän mitä lauluissa halutaan laulaa, mutta silti vieläkin hymyilyttää "..päättyy joulu vaikkei kenkään sois.." että miten sen kengän soiminen liittyy jouluun ja miksi kenkää pitää soittaa joulun päättyessä ja miten ihmeessä sinne kenkään voi soittaa? Mitä sinne pitää soittaa, tiukua vai orkesterimusiikkia vai pitääkö kenkään soittaa puhelimella, jolloin kyseessä olisi kenkäpuhelin, entä jos ei ole sellaista? Ja miten hirvittävän painajaismaisen väkivaltaisia jotkut vanhat jouluvirret ovatkaan! Minusta on kammottavaa, että  ".. laps hankeen hukkuu, unhoittuu.. " (Me käymme joulun viettohon)!

Kun kuusi on koristeltu Joulupukin valvovan silmän alla (.. "kyllä Joulupukki tietää!") on aika syödä puuroa tonttulakki päässä ja sytyttää kynttilä. Kinkun liemi on valutettu paistopussin höyryaukosta kulhoon ja kinkku on pihalla jäähtymässä. Lapsien juttuja kuunnellen tulee joulumieli kun kuusi kimaltaa valmiina. Kun kinkku on jäähtynyt lämpimähköksi, irrotan verkon ja sen mukana lähtee kamara. Laitan kinkun kinkkuvadille, sivelen sinapilla ja rapsutan korppujauhoa päälle sekä paahdan tosikuumassa uunissa sukkelasti kauniin kullanruskeaksi. AH! Kun astiat on pesty on aika avata suklaarasia ja asettua mukavasti tunnelmoimaan, kirjoittamaan blogia ja nauttimaan joulufiiliksistä. Joululounaan jälkeen minun onkin lähdettävä töihin illaksi, mutta en halua ajatella sitä vielä.

Hyvää Joulua kaikille!

Kolme viikkoa on nyt uutta duunia takana ja MUA VÄSYTTÄÄ! Myös Päivi Räsänen (kd) muistutti välikysymyskeskustelussa taannoin, että uuden tutkimuksen mukaan vanhainkotityö on fyysisesti kaikista raskainta. 7 päivää töitä ja yksi vapaa, sitten kuusi päivää töitä.. piti olla viisi, mutta oli vaihdettava pitkästä vapaasta yksi pois. Tehyllä kun on se vuoronvaihtokielto, mutta minäpä en ole tehyläinen. Pomo kun tuli tänään työvuorolistan kanssa nimitellen pelastavaksi enkeliksi, en väsyneenä osannut olla hiljaa, vaan lipsahti, että "jaa- ai ku mä en oo Tehyssä?" sillä tiesin heti että vuoronvaihtoahan se tulee esittämään. Että huomenna vielä aamuun, voi vittu ku vituttaa. Mun piti siivota ja pyykätä ja lähteä viihteelle. Tuo aiempi 7 päivän työputki tuli kyllä siitä, että piti olla kuus ja kuus,  mutta halusin itse vaihtaa vapaapäivää, niin tuli 7 ja 5 joka nyt sitten muuttui vielä muotoon 7 ja 6.

Sattuneesta syystä en oo jaksanut tätä blogiakaan ylläpitää. Terävä havaintokykyni on tilapäisesti ruostunut tylsäksi. Uusi työpaikka on aina iso stressitekijä ja paukut on nyt vähissä, takki lepattaa tyhjyyttään. Nyt kun vielä tuli julkiseksi, että olen Perussuomalainen, voi olla että kirjoittelut Keskisuomalaiseenkin on kirjoiteltu. Eipä silti että minulla yli kuukauteen olis ollu mitään asiaakaan. Kuten ei tänne blogiinkaan.

T:kin on kadonnut. Se lähti isukkiansa auttelemaan maalle eikä siitä oo kuulunu sen jälkeen, nyt siis kahteen päivään. Yritykseni soittaa tyssäävät tylyyn automaattiääneen "numeroon ei nyt oteta puheluja". Mitähän sekin tarkoittaa? Ennen se sanoi että "numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä", mikä tuntui paljon kivemmalta, vähemmän henkilökohtaiselta. Siitä tiesi arvella, että akku on loppunut tai tavoiteltava henkilö on paikassa jossa kenttä on huono. Tuo uudensisältöinen ilmoitus tuntuu paljon tylymmältä!

Olin sitä varten ottanut jo kananpojan grillipihvit sulamaan pakastimesta, olin kyllä keittänyt perunoitakin. Mutta kun syömämiestä ei näy ei kuulu, niin katsoin kaappiin. Ja perinteisesti meillä ei kaikkea tarvitse heittää roskiin (biojätteeseen) mikä siltä ensin näyttää: Salaattilokerossa nyhjötti nahistunut kiinankaalin puolikas ja kaksi nuiveenkuivakkaa pientä porkkanaa. Sitten kaapista putkahti rasiaan jemmattu puolikas vuosikertasipuli. Pyttipannun määritteeksi sopii mielestäni oikein hyvin se, että "kun ei ole oikein mitään, niin tehdään siitä jotain, missä on vähän kaikkea". Sattumoisin tämän määritelmän tietyt liemipitoisemmat tai uunissa valmistettavat versiot ovat saaneet minulta nimen "kohajotakinruokaa". Mutta tämä määritellään pyttipannuheimoon kuuluvaksi, koska se tehdään pannussa. Kun halutaan olla hienoja, sen nimi on kai sitten wokki, mutta nyt en yksinkertaisesti jaksa olla hieno. Okei, leikkuulauta esiin ja pannu kuumaksi:

HYVIN väsyneen sairaanhoitajattaren eksoottinen iltapyttis:

Kuumalle pannulle laitetaan suikaloitu porkkana ja ohueksi viipaloitu sipuli. Niiden tiristessä silputaan pari kananpojan pihviä ja viipaloidaan se nahistunut kiinankaali. Avataan ananaspalapurkki ja otetaan liemi talteen.

Tehdään stir'n'fry - tyyppinen kastike sekoittamalla ananasliemi, tilkka vettä, luraus valkoviinietikkaa, tömäys curryjauhetta, kokkare fariinisokeria, ruiskaus soijakastiketta ja lötsäys chilikastiketta, hämmennetään keitokseen vielä noin ruokalusikallinen maissijauhoa.

Lisätään pannulle paistuneiden porkkanoiden ja sipuleiden kaveriksi kuutioitu kananpojanpihvi, valutetut ananakset ja kiinankaali.

Vedenkeittimessä on keitetty edellä kuvatun toiminnan ohessa vettä. Pari pakettia nuudeleita laitetaan kulhoon ja kaadetaan vesi päälle. Nuudelit pehmenevät sillä välin kun kiinankaali säikähtää pannua ja ananakset alkavat kuumeta. Kiinankaalin ei nimittäin tarvitse kuin säikähtää, sitä ei haudutella ellei olla tekemässä kaalilaatikkoa. Kaadetaan nuudeleista vesi pois, lisätään nuudelit ja edellä valmistettu kastikeliemi pannulle. Sekoitetaan ja ruoka on valmista. Varoitus: siitä saa äkkiähkyn.

Pyskologisen sodankäynnin sissisota on ainakin minua haastatelleilla leideillä hallussa. Ehkä tahattomasti, mutta jokatapauksessa asetelma oli tehokas! Asetetaan iso neuvottelupöytä pieneen huoneeseen, haastateltavalle paikka pöydän päähän ja vedetään haastateltavan takana oleva valkokangas alas. Haastattelijat istuvat pöydän ympärillä. Katsekontaktia on vaikeaa hallita, koska haastattelijoita on monta, fyysinen etäisyys on laaja. Huomaan näin jälkeenpäin katselleeni lähinnä keskivaiheilla istuneita silmiin. Mikä sekin oli aika vaikeaa. Mutta takaseinän laipion valaistus tuli hyvin tutuksi!

Haatattelutoimikunta oli silminnähden harjaantunutta porukkaa. Kivikasvot pysyivät. Yksi tuntui siltä kuin hän olisi mulkoillut lähes murhaavasti. Kysymykset lentivät kuin pommit kohti! Yritin urheasti hymyillä jokaiselle. Toiset vastasivat hymyyn hyvin varovasti, toiset eivät lainkaan. En pystynyt lukemaan heistä mitään. Työhaastattelutilanne ei minusta tuntunut kovin vastavuoroiselta vuorovaikutustilanteelta, vaan olo oli sellainen kuin olisi bigbrotherissa. Vissiinkin. En tiedä, kun en ole katsonut ohjelmaa koskaan, mutta sellainen tietty vaikutelma minulla on ohjelman luonteesta.

Ja entäs minä sitten! Juu juu, te kaikki luulette että minä olen kuin kala vedessä joka paikassa. Älkää luulkokaan. Päässä humisee, lyö tyhjää. Hiljaisuus vaatii jotakin ja alan jaaritella. Toistelen samoja asioita. Unohdan puolet siitä, mitä olen valmistellut mielessäni. Yllättävät kysymykset vievät hetkeksi kokonaan pois tasapainosta. Jälkeenpäin en muista muuta, kuin että vastasin typerästi. Liian suppeasti tai asian vierestä. Jälkeenpäin, kaksi sekuntia tai kaksikymmentä minuttia vastauksen antamisen jälkeen vasta tulee mieleen, mitä OLISI pitänyt sanoa ja etenkin se, MITÄ EI OLISI pitänyt sanoa! Muistikuva on sellainen, kuin olisi ollut semmoiset silmälaput ohimoilla, niinkuin ravihevosilla. Olen henkisesti mennyt puolessa tunnissa läpi koko marathonin tunnelia pitkin.

Potkin itseäni pyllylle nyt koko ajan. Ahistaa ahistaa ahistaa.. Minulle on kauhun paikka olla arvoitavana. Varsinkin tällaisessa tilanteessa kun en tarkalleen tiedä, mitä minulta halutaan. Mitä nämä ihmiset haluavat kuulla minun sanovan. Ja erityisesti mitä eivät. Olen idiootti, tein itsestäni täyden idiootin ja siis olen idiootti! Ihmiset sanoivat minulle, kun valmistauduin haastatteluun, että "olet vain oma itsesi". Jouduin vastaamaan, että "toivottavasti en sentään!" Tottakai tutussa seurassa ja toisenlaisessa sosiaalisessa roolissa olen eri ihminen ja niin pitääkin olla. Miksi se on niin vaikeaa käsittää? Ja miksi ihmiset luulevat, etten minäkin jännittäisi? Olenko se sitten ollenkaan minä vai onko se jokin sujuva rooli jonka olen opetellut? Nämä tilanteet saavat aina miettimään, kuka minä oikeasti olen?

Minäkin meinasin päästä lööppeihin, oli ihan hilkulla, tarkemmin sanottuna 1,8:lla. Viimeyönä siis. Yövuorossa, elämäni ensimmäinen insuliinin yliannostuspotilas, jota sitten piti yrittää pitää sokerinsyrjässä kiinni. Potilas oli ihan itse kyllä tykittänyt insuliinin itseensä. Millä järjellä, sitä tarina ei kerro. Oli hokassut, että oli unohtanut pistää insuliinit joten junttasi sitten aamulla varmuuden vuoksi oikein triplana.. Olinpahan aika pehmeä leidi siinä vaiheessa kun aamuvuoro valui kansliaan. Samaan aikaan kun tällä jatkuvaa seurantaa vaativalla potilaalla verensokeri vilahti, toisaalla entisestään sekava dementikko päätti kehittää korkean kuumeen ja siitä johtuen tarvitsi hänkin jatkuvaa paimentamista - ja jokainen dementikkojen kanssa työskennellyt tietää, mitä dementikko ehtii saada aikaan puolessa tunnissa! Yöllä onnistuin jopa saaman päivystävän lääkärin nauramaan keskussairaalassa, koska soitin hänelle potilaan verensokerin sahatessa ylös-alas puolen tunnin välein, sanoen, että katsoin parhaaksi konsultoida, koska en halua itse seuraavaksi lööppeihin! Kiitokset tohtorille kannustavasta asenteesta ja huumorintajusta.

Varokaa vaan, jos olette yhteiskunnalle rasitteena ja vastuksena ja menettäneet kykynne puolustaa itseänne, niin täti voi tulla ja pistää insuliinilla tai hukuttaa ammeeseen! Minun mielestäni tämä -jos se oli sattumaa- sattui varsin pahaan saumaan, koska samalla yritämme saada päättäjiä ottamaan vastuuta lupauksistaan. Minun mielestäni tämä taitaakin olla jokin poliittinen juoni saada hoitajien ammattikunnan arvostus laskemaan ja yleinen asenneilmasto suopeammaksi hoitajien palkankorotusten eväämiseen tai luvatuista korotuksista huonompaan luistamiseksi. Nimittäin se, että nyt juuri samaan aikaan lööpeissä saadaan revitellä yksittäisten hoitajien virheitä ja yksilöllisiä virheratkaisuja lähes joka päivä.

Sitä asenteen osoittamista on jo näkynyt. Keskisuomalainen kirjoitti 7.9. siitä, että hoitajat sekoilevat. No, minä en osaa ottaa kantaa siihen, miksi työnantajan edustaja näkee samassa neuvottelupöydässä numerot ja lukemat eri suuruisina kuin ammattikunnan edunvalvojat. Miksi niin on, siihen pitää etsiä vastausta sieltä neuvottelusalongista. On törkeää, että Keskisuomalainen on alkanut lipsua objektiivisen uutisoinnin velvoitteesta ja päästää toimittajien omia mielipiteitä ja asenteita vaikuttamaan otsikointiin ja tekstien sisältöön. Onko tämä hyvän lehtimiestavan mukaista nykyään? Minä kun olen käsittänyt, että sanomalehden, ja muutenkin uutismedian, tarkoitus on välittää tietoa ja raportoida tapahtumista sellaisinaan, objektiivisesti. Toimittajien henkilökohtaisille mielipiteille ja asenteille on oma kanavansa, eli Keskisuomalaisen "Kommentti" - palstat. Niissä sentään lukija erottaa sen, tarjoillaanko hänelle kirjoittajan omien mielipiteiden värittämää totuutta tai kirjoittajan käsitystä tapahtumista. Jos nämä vihjaukset näkyvät selvästi uutiseksi tarkoitetusta tekstistä, lukija ei taida enää voida luottaa puolueettomaan uutisointiin.

Miksi sitten hoitajat eivät hyväksy esitettyjä sopimusehdotuksia? Miksi minua häiritsee se, että nyt hoitajien ammattikuntaa vedetään lokaan iltapäivälehdissä repostetuilla ikävillä tapahtumilla? Mikä oli Helena Itkosen todellinen ristiretki eilisessä (12.9.07) Inhimillinen Tekijä - ohjelmassa, halusiko hän puhua lähihoitajista ja ammatinvalintakysymyksistä vai halusiko hän tehdä ohjelman ihmisistä, jotka ovat selvinneet vaikeista elämän kysymyksistä? Miksi nämä oli pitänyt yhdistää, jäi epäselväksi.. Tuli ihan sellainen olo, että Itkonen halusi äkkiä laittaa pystyyn hoitajien sädekehänkiillotuskampanjan! Kiitos ei. Meillä ei ole sädekehiä, emmekä niitä tarvitsekaan. Ohjelman sanoma oli, että "Rappiosta voi selviytyä ja tehdä täyskäännöksen: katso, hän on kääntynyt ja tehnyt parannuksen, hänestä on hoitaja tullut! Ajatelkaa, että ihan hoitaja, tuosta ihmisrauniosta joka ennen käytti huumeita tai oli hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa. Katsokaa, sellaisestakin ihmisestä voi tulla ihan JOPA HOITAJA!" Yöks.

”Ennenvanhaan” hoitotyö oli ammatti, jossa kutsumuksella oli kai jonkinlainen osansa. Kun hoitotyötä aikoinaan tekivät nunnat, he pystyivät tekemään sen ilman palkkaa kutsumuksen voimalla, koska kirkko ja seurakunta huolehtivat heidän konkreettisesta ylläpidostaan. Keskiajalta kutsumukseksi voidaan kai katsoa se, että ketä tahansa kadun tallaajia kutsuttiin sairastupien ovista sisään yövalvojiksi!  Myöhemmällä ajalla hoitajattaret olivat naimattomia naisia, joille työnantaja tarjosi asunto- ja ruokaedun. Hoitajattarien asuntoloista muutettiin ulos vasta avioliiton solmimisen johdosta. Tämä siis oli todellisuus vaivaistalojen aikaan. Ennenvanhaan ehkä niin sanottu ”kutsumus” elätti. Silloin oli monta muutakin asiaa toisin. Nykyajan markkinataloudessa kutsumus ei elätä ja hoitajan työ on ammatti muiden joukossa. Hoitajat yrittävät maksaa laskunsa, ruokkia lapsensa ja hoitajat haluavat elää aivan normaalia elämää, jossa työ ja vapaa-ajan virikkeet vaihtelevat. Hoitajat ovat aivan tavallisia ihmisiä. Ehkä joillakin hoitajilla on jokin persoonakohtainen ominaisuus, joka saa heidät valitsemaan vaativan ammatin, jossa lähimmäisestä välittäminen konkretisoituu työn ydintehtävässä, mutta millä perusteella kukaan muukaan ihminen valitsee ammattinsa? Kiinnostavuus, mahdollisuus työskennellä tietyissä olosuhteissa, työllistymismahdollisuudet ja millaista haastavuuden tasoa ammatiltaan haluaa, siinä lienevät tärkeimmät tekijät, joiden perusteella yleensä kukaan päättää ammatinvalinnastaan. Koska hoitajat ovat aivan tavallisia kansalaisia, palkkavaatimuksemme perustuu siihen, että nyt meille kansalaisille annettujen lupausten on aika toteutua ja vaadimme, että poliitikkojen meille antamat lupaukset lunastetaan!

En kyllä tiedä tuliko se tästä yllättävästä pyöräilyn aiheuttamasta keuhkoputkirasituksesta vai mistä, mutta oltuani töissä loman jälkeen vajaan viikon, sain kunnon lentsun. Tässä tätä nyt köhitään, se alkaa juuri ruveta painumaan tuonne keuhkoputkien puolelle. Minun piti jättää leikki kesken yövuoroistakin, mikä erityisesti kirveli, johtuen niistä kommenteista joita edellisessä blogikirjoituksessani kerroin saaneeni. Alhaisen työmoraalin omaavana minä tietenkin teeskentelen kipeämpää kuin olenkaan, varsinkin kun on yövuorot menossa! Mutta itse tiedän nyt, että tein oikean päätöksen. Ei minusta olisi ollut viimeyönä työn tekijäksi. Parasta yrittää levätä ja parannella itsensä että pääsee taas takaisin rytmiin viikolla. Se minua kyllä pännii, että taaskaan ei kuume nouse. Kuumemittari, tuo ylimmäinen viimeisen sanan sanoja, jonka lukemiin lapsuudessa uskottiin kuin Jumalan sanaan. Jos kuumemittari näytti että sinulla ei ole kuumetta, niin olit kyllä riittävän terve menemään kouluun, olipa olo miten paska tahansa. Jos kuumemittarissa oli lukemat 37,3, niin asia oli selvä. Minulla kun näin aikuisiällä tuohon lukemaan se nousee vain kerran vuodessa ja silloin olenkin tekemässä kuolemaa! Paskaa oloa, voimattomuutta, lihassärkyä ja pohjatonta uupumusta riittää viikkotolkuiksi, räkää ja köhää, kurkun kutinaa, nenän vuotoa, keuhkojen rykimistä ulos.. Vaan se lämpö ei nouse. Mikä aiheuttaa yleensä sen että olen töissä puolikuntoisena ja toisia tartuttamassa ja taudin kesto on minun kohdallani odotettavissa ainakin jouluun asti. Sen jälkeen tulee jo seuraava virusaalto ja uusi tauti on odotettavissa vappuun asti. Kun nousisi lämpö ja korventaisi viruksen kuoliaaksi sekä sammuttaisi huonon omatunnon korvennuksen. Minulla kun on se huono työmoraali, niin siitähän se varmaan johtuu, että koen huonoa omatuntoa aina kun sairastan ja olen pois töistä sen takia. Erityisesti koska ei ole kuumetta, niin sen täytyy olla vaan lorvikatarria! Tämä on lapsena päähän iskostettu. Vaikka järjellä miten hyvin puolustelee itseään, tunnetasolla kokee olevansa huijari.

Asiasta vielä kukkaruukkuun: nuo alakategoriat keittiöideoista ja olo-tiloista ovat jääneet vähän lapsipuolen asemaan. Keittiöideoista lähinnä katosi hohto samalla kun Raision Keiju Fraice katosi kaupan hyllystä. Raisio mainostaa olevansa terveysvaikutteisten elintarvikkeiden edelläkävijä ja sitten menee lopettamaan tuoteryhmässään ainoan lajinsa edustajan tuotannon! Valiolta tuli kovia kilpailijoita markkinoille vuodenvaihteessa, mutta vaikka niissä on vähän rasvaa ja sekin kasvirasvaa, Raision Keiju Fraicet olivat ainoat joissa on omega3 - rasvahappoja (Camelinasta peräisin), kiinteä rakenne ja MAKUA. Vaikka rasvaa oli 10% - mikä sekään ei minusta ole paljon- sitä ei reilun maun ja rakenteen vuoksi tarvinnut laittaa niin paljon, kuin esim. Valion juoksevaa versiota (5%) saa kerralla kipata koko purkin. Miksi Raisio ei markkinoinut enemmän tätä Keiju tuoteperheen jäsentä? Valion ja Floran vuodenvaihteen rummutukselle olisi pitänyt olla vastaisku! Kyllähän kuluttajat unohtavat vanhat tuotteet helposti, kun yllättäen silmien eteen pullahtaa viisi uutuutta. Keiju Fraice oli todella tuoteryhmässään ainoa laatuaan. Pursottaisivat nyt edes niihin Keiju - tuorejuustoihin samoja makuja kuin fraicessa oli: sinihome ja taco.. Erityisesti jäin kaipaamaan Indian Currya. Siitä tuli muuten aivan mahtava kana-kasviskeitto! Joko tuotteen alasajossa oli kysymys siitä, että Raisio tarvitsi tuotantolinjaa jollekin muulle tuotteelle tai sitten markkinointipuoli oli pahasti kömmännyt. Itse olen sitä mieltä, että vika oli markkinoinnissa, tai oikeammin sen puutteessa. Eihän lypsävää lehmää kannata tappaa: jos ihmiset olisivat ostaneet Keiju Fraicea niin Raisio ei olisi lopettanut sen valmistusta. Yksinkertaista rakas Watson, sanoi Sherlok Holmes -vainaa aikanaan. Olen lievästi pettynyt "terveysvaikutteisten elintarvikkeiden edelläkävijään".