Minä tuskastuin taas itseeni. Mietin, miten on mahdollista että turpoan aina vaan.. Mitä pskaa minä oikein lapan itseeni? Aloin pitämään ruokapäiväkirjaa. Hahhah, siinäpä tehokas apuväline. Suosittelen! Tämän viikon ruokapäiväkirjamerkintöjen perusteella minun pitäisi laihtua laihtumistani. Jos painooni suhteutettu pelkän perusenergian tarve on yli 2000 kcal vuorokaudessa ja syön alle 2000, minulla ei pitäisi olla hätäpäivää. Hätäpäivä on kuitenkin juuri nyt.
Hassua, kuinka ihminen on taipuvainen narraamaan itseään. Pidän raatorehellistä ruokapäiväkirjaa, punnitsen annokset, lasken Finelin tietokannan (www.fineli.fi) mukaan saamani energian. Tosin jätän salaattivihannekset sun muut "hörsyt" laskematta, kuten ennenkin. Tämä on ollut toimiva resepti tähänkin asti, sillä "hörsyistä" saa minimaalisesti energiaa ja jos ne ovat vielä raakaravintoa, menee elimistöltä pelkästään niiden käsittelyyn niiden sisältämä energia. Tänään tosin tein runsaasti kasviksia sisältävää pastaruokaa, josta ruoan valmistusvaiheessa punnitsin tarkkaan kaikki aineet. Kuivana ja raakana punnittujen aineiden sisältämän energian laskin sitten yhteen, punnitsin koko satsin kypsänä, jaoin saamani energiamäärän ruuan kokonaispainolla ja kerroin saamani tuloksen sadalla, jolloin sain lukeman siitä, montako kcal / 100g ruokaa sisältää. Hurjasti tämä kyllä taas vaatii aikaa ja paneutumista. Toivottavasti jaksan siihen asti, kunnes olen taas palauttanut mieleen kaikki tutut opit ja säännöt niin, ettei sitä tarvitse enää jatkuvasti tietoisesti ajatella.
Nyt kun seuraan mitä syön, ei tule syötyä pskaa. Sitä ei vain kehtaa tunnustaa itselleen eikä sisu anna myöten kirjata sitä pskaa vielä paperillekin! Niinpä tulee automaattisesti syötyä vain terveellisiä ja matalan energiatiheyden ruokia. Näin sitä itseään naruttaa. Jos en kirjaisi joka suupalaa ylös, niiden suupalojen mukana menisi huomattavia massoja. Nyt ei pysty sitä tekemään, kun jokainen massa on tunnistettava ja tunnustettava!
Tiedän, että pystyn, jos haluan. Olen pystynyt ennenkin. Suhteeni ruokaan on samassa kunnossa kuin kissa Karvisella: olemme ylimpiä ystävyksiä! Ja valitettavasti: mitä vahvempaa ruokaa sitä vahvempi ystävyys.. Olen toivottoman mieltynyt korkean energiatiheyden eväisiin, polttonesteisiin verrattuna voidaan puhua korkeaoktaanisesta. Tai viinaan verrattuna tuhdin väkevistä, rommista, tequilasta ja vodkasta, jopa pirtun pitoisuuksia tavoittelevista vahvuuksista. Alkoholisti toipuu kun lopettaa alkoholin juomisen, mutta ruokaholisti ei voi lopettaa kokonaan syömistä. Tilanne on käytännössä sama, kun alkoholisti yrittää saada tilanteen hallintaan vaihtamalla väkevät paukut pelkkään Talon Lonkeroon.
Ruoka itsessään ei ole ongelmani, vaan sen moninaisina tuottamat tuntemukset. Yleensäottaen syön mielestäni monipuolisesti ja pyrin syömään vielä terveellisestikin. Joka päivä vihanneksia ja hedelmiä. Mutta ongelmani on aina ollut ja tulee aina olemaan ne korkeaoktaaniset ruoka-aineet, jotka nopeasti tyydyttävät ruokaholistin himoja ja tuottavat siitä haetut kiksit. Rasvaiset. Suolaiset. Suklaiset. Matalaoktaaninen ruoka ei anna minulle samaa tyydytystä suun ikävään kuin hampaiden välissä tirskahtava ja suolalla kieleni puuduttava grillimakkara, kitalaen ja kielen tahmeasti peittävä hapokas suklaa tai pehmeästi nielussa pyörähtävä makujen sateenkaari voileipä. Ja kohtuuttahan niissä ei yleensä tunneta sillä hetkellä kun ystävyys on vahvimmillaan. Yksi grillimakkara, yksi voileipä, yksi suklaapala ei tunnu missään, korkeintaan siitä tulee äkäiseksi. Korvikkeet tuntuvat hyvin latteilta, jopa pateettisilta. Jos minua himottaa saada sipsejä, saan rouskuttaa säkillisen porkkanaa ja lopputulos on lähinnä tuntea itsensä typeräksi. Mässäilyorgiat ovat ruokaholistille kuin kunnon känni ja sammuminen alkoholistille. Toistuva napostelu vastaa käyttäytymisenä toisentyyppistä alkoholistin jatkuvaa pikku-tissuttelua.
Näyttää nyt kuitenkin siltä, että olen aloittamassa "kuivaa kautta". Kuten monet holistit, olipa mistä holismista tahansa kysymys, "kuivat" eli ongelman työstämiseen ja minimoimiseen pyrkivät kaudet ja "märät" eli ongelman rehottamisen kaudet vaihtelevat, kunnes tarvittava henkinen työ ongelman työstämiseksi on pystytty tekemään. Kaikkine onnistumisineen, kompasteluineen, kaatumisineen, rypemisineen ja uudelleen nousemisineen..
Kommentit