Kuuntelin tässä keski-suomen radiota. Jotakin uutta esikoiskirjailijaa haastateltiin siinä ja korvaani osui haastattelun yhteydessä mainittu tuttu nimi joka liittyy lapsuuteeni. Unohduin siinä ihan lihaperunasoselaatikon äärellä kuuntelemaan haastattelua ja ajelehtimaan tajunnan virtaa taaksepäin yli kymmenen vuoden taakse. Mikä minusta piti tulla isona? Kuka muistaa? Kuka tietää? On totta että pikkutyttönä on leikitty sairaanhoitajaa ja sairaalaa, on sitä leikitty balettitanssijaakin, oopperalaulajaa, poliisia ja rosvoakin, silti harvoista tuli isona rosvojakaan.

Minusta piti tulla kirjailija! Kirjailija, toimittaja ja lauluntekijä, siis myös muusikko ehkä? Luulen, että tämän plokin perustaminenkin on vähän sitä, että on kiva päästä kirjoittamaan ja ajatella, että ehkä joku jopa lukee sen. Hauskinta on vielä, jos joku pitääkin siitä. Tai ärsyyntyy siinä määrin, että joutuu aktivoitumaan ajattelemaan. Mutta minusta piti todellakin tulla kirjailija. Yhden dekkarinkin aloitin joskus kymmenen vuotta sitten kun hankin ensimmäisen tietokoneen. Tosin se katosi tietokoneen myynnin yhteydessä mutta elättelen toivoa, että käsikirjoituksen varmuuskopiot löytyvät vielä levykkeiltä. Toisaalta voi olla, että mikäli vanhan tietokoneeni kovalevy on seikkaillut riittävästi niin joku muu on napannut käsiksen ja olisipa hassunkurista jonain päivänä löytää se kirjakaupasta.. "Hei, onpas ollu fiksu kirjailija kun on keksinyt ihan saman idean ja juonen kuin minä kuusitoistavuotiaana.. "

Muistan, kun pikkutyttönä saatoin istua tuntikausia rantakivellä haaveisiini uppoutuneena. Päässä askarteli sun jonkinmoista tarinaa. Kirjoittelin lappuja, joissa selostettiin tulevien teosteni juonia. Silloin elämässäni tärkeinä pitämieni aiheiden ympärillähän nuo juonet askartelivat varsin naiivilla ja lapsellisella tavalla, mutta usein kyseessä oli myös haavemaailmani, jossa olin suosittu ja vahva, minulla oli ystäviä ja vaikutusvaltaa. (Joskus joku kaveri oli löytänyt nuo lappuset sillä välin kun kävin vessassa ja palatessani huoneeseeni vastassa oli outo hiljaisuus ja kummallisia katseita. Olin kai siinäkin asiassa erilainen, kun itse kunnioitin kaverini tavaroita enkä nuuskinut hänen koulupöytänsä sisältöä ja laatikoita kaverin selän takana..)

Vaan ei tullut kirjailijaa, ei edes paikallislehden apulaistoimittajan assistenttia. Joitakin kesäreportterin hommia joskus kyselin, mutta eipä kelvannut ilman meriittejä. Niinkuin kaikki tiedämme, niin "ihmiset tunnustavat suuruuden vasta kun joku auktoriteetti vahvistaa sen" (Lassin lausahdus sarjakuvasta Lassi & Leevi). Et ole mitään, etkä osaa mitään, jos sinulla ei ole siitä jonkin auktoriteetin vahvistusta paperilla. Hyvänen aika: et ole edes olemassa jos siitä ei ole dokumenttia! Syntymätodistus, sosiaaliturvatunnus, väestörekisterimerkintä.. siitä se lähtee, sen jälkeen olet olemassa, olet olemassa jossakin paikassa ja pikkuhiljaa näitä todisteita sinusta kertyy enemmän: todistuksen mukaan osaat lukea ja laskea. Todistus todistaa, että osaat käydä töissä ja tehdä töitä, ehkä jopa sen, kuinka hyvin palvelet työnantajaa. Todistus todistaa että olet kipeä, se ei riitä että sanot olevasi. Tilinauha todistaa sinun saaneen palkkaa josta olet maksanut veroa. Todistuksen mukaan olet saanut koulutuksen ja osaat jotakin. Todistuksilla meitä määritellään. Minusta olisi voinut tulla kirjailija, jos olisin saanut paremmat todistukset koulusta, jos minulle olisi voitu vakuuttaa että kannattaa seurata haavettaan. Me tarvitsemme itsekin todistuksiamme. Tarvitsemme jonkun todistamaan meille itsellemmekin sen, mitä olemme ja mitä meissä on.