Tarina kertoo blondivitsistä, jossa blondi pyrkii Mensan jäseneksi. Älyköt ihmettelevät, mistä blondi on moisen idean saanut ja tämä vastasihe: "olen niin älykäs, että sain valmiiksi palapelin yhdessä illassa, vaikka sen laatikon kyljessä luki 3-6 vuotta!"

Minä olen (taas!) aloittanut uuden harrasteen, tai oikeastaan kaksi. Tai no, olenhan minä harrastanut kyseistä aihepiiriä vaihtelevalla menestyksellä jo jonkin aikaa kaikessa hiljaisuudessa. Käsityöt eivät nimittäin viehättäneet minua kouluikäisenä. Puutyöt olisivat olleet enemmän mieleeni, mutta ainoana tyttönä ja hylkiönä olisin varmasti poikaryhmässä saanut keräämieni henkisten vammojen lisäksi myös ruumiillisia vaurioita. Oli pakko mennä "rättikässään". Ainoa käsityö mikä minua kuitenkin todella jaksoi viehättää oli se ainoa, jota ei ollut pakko opetella ja jonka jo osasin: kirjonta. Mummon opettamana ja omasta halustani saatoin saada aikaiseksi jotakin nättiä ja samanaikaisesti vielä istua hiljaa paikallani. Ompelutyöt menivät vauhdikkaasti ja saumat vähän sinne ja tänne. Monia vaatteen valmistuksen työvaiheita en kertakaikkiaan voinut ymmärtää: miksi kulutetaan aikaa ja energiaa tuollaiseen kun minun logiikkani mukaan voitaisiin oikaista monta työvaihetta! Mutta kudonta se oli kuin tervanjuontia. Toisten kilkutellessa itselleen sukat minä sain aikaiseksi vain nallelle kaulaliinan ja siinäkin oli kaksi sormenpään kokoista reikää! Virkkausta en ole voinut sietää tähän päivään asti. Nyt muistan miksi..

Kirjontatöitä olen tehnyt teini-iästä asti. Kärsivällisyyteni ei kuitenkaan riitä isoihin pöytäliinoihin joten teen pieniä. Niitä valmistuukin aina silloin tällöin! Kutomista aloin tunnustella muutama vuosi sitten: en osaa kuin oikein-nurin mutta sitä tuleekin sitten metrikaupalla! Varsinkin stressiaikoina kutominen tuntuu olevan minulle kuin meditaatiota. Äidin luona jämälankakerien laatikossa on jo hyvän matkaa tuotostani, jonka malli perustuu siihen, että kun lanka loppuu niin summanhutikassa jatketaan siitä seuraavalla kerällä joka käteen sattuu osumaan. Tänä kesänä aloin ajatella virkkausta, kun kirjonta ja oikein-nurin -kilkuttelu alkoi tympiä. Sehän soikin aivoilleni aivan uusia virikkeitä! Ja on tuo ihan kivaakin tuntunut olevan, sillä saan nopeasti valmista.

Tämä uusi aluevaltaus aiheutti kuitenkin varsin blondimaisen olon. Viittaan ohessa siis juttuni alussa olevaan blondivitsiin. Virkkaamiseni on  varsinaista nykertämistä. Löysin internetistä sivuston joka on tarkoitettu 3-6 - luokkalaisille (www.käspaikka.fi) käsityöopetuksen virtuaalitueksi. Siellä on oikein videopätkiä siitä miten sitä koukkua kiemurretaan. Löysin myös vanhan perskoulun tekstiilityön oppikirjan, missä ohjekuvat ovat myös helpommin luettavissa sohvannurkassa kesken työn. Mutta olenkos minä blondi vai missä vika, kun kohta 28 - vuotias ei saa tolkkua ohjeista, jotka on tarkoitettu 9-12 -vuotiaille!??! Ehkä lapset ajattelevat suoraviivaisemmin, että jos ohjeessa lukee näin niin sitten siitä tehdään niin, eivätkä ajattele sen enempää että miten? Kun käsketään luoda 8 silmukkaa ja laittaa ne lenkiksi ja sitten niihin virkataan 15 pylvästä, niin onhan toki ihan minunkin matemaattisilla taidoillani saatava selville, etteivät ne silmukat mitenkään riitä niille pylväille. Ohjeissa vaan ei lukenut, että kutakin pylvästä ei virkatakaan omaan silmukkaansa ja se johti siihen, että nykersin ja väkersin, purin ja aloitin uudestaan ja uudestaan pitkälle toisenkymmentä kertaa, ennenkuin asia valkeni, mistä johtuu kun aloitussilmukat loppuvat aina kesken! Toinen ohje, jossa minun mielestäni on jotain oleellista vikaa, on verkkopussin ohje samasta kirjasta. Teen tasan niin monta silmukkaa ja pylvästä kuin ohje määrää ja lopputuloksena pussin pohjassa on ylimääräisiä reikiä. Mutta jos olen noudattanut ohjeita pilkulleen ja viivalleen, niin vika ei voi olla kuin ohjeissa. On siinä mulla oppikirja!

Toinen uusi harrasteeni viittaa siihen, että kun minä olen aina tupannut jupista asioiden tilasta ja joskus erehtynyt jopa paasaamaan siitä, miten voisi olla paremminkin. Lempilausehtimani eduskuntavaalien alla oli "kyllä olis kirveelle töitä!". Se sai pian jatkoa, ihan vitsinä: "pitäis varmaan lähteä itse sinne sitä kirvestä heiluttamaan!". Nyt vitsistä on alkanut murtua hjuumori ja olen alkanut ihan tosissani ajatella, miksi minusta muka ei olisi yrittämään sitä kirveen heilutusta? Tai edes vuolla jonkun toisen heiluttamaan kirveeseen uutta vartta! Liityin jo keväällä puolueeseen, jonka puolueohjelman ja eduskuntavaaliohjelman olin vaalien aikaan lukenut parhaimmaksi. Pohdiskelin siinä mielessäni, että koska koko Suomi on kuitenkin kesän lomalla, niin varmaankin toimintaakaan ei ole ja voinen hyvin aktivoitua vasta syksyllä menemään näyttämään naamaani. Onneksi kuitenkin satuin saamaan sähköpostitse tiedon kokouksesta, jossa tuleviin kuntavaaleihin aletaan jo valmistautua. Minätyttö tempaisin paikalle ja laitoin puukstaavini aviisiin, jolla saattanen joutua jopa katselemaan omaa pärstääni ensi vuonna kadunkulmista.. Tukiryhmän kasaaminen pitää aloittaa pian, joten otan ilmoittautumisia vastaan vaikka heti! Sähköpostilla kiitos. Jäsenyyttä ei vaadita, vain talkoohenkeä. Tulen avaamaan yhteiskunta-aktiivisen blogin myöhemmin erikseen eri osoitteeseen, laitan siitä sitten tietoa tänne henkilökohtaiseen blogiini. Tämän henkilökohtaisen blogin pidän kyllä jatkossakin, mutta tästähän tietoa ei ole kuin valikoidulla joukolla, ja haluan myös pitää sen niin.

Kesää, mansikoita ja jäätelöä YSTÄVILLE!