Joulu on jälleen käsillä. Niinkuin tiedätte, että on semmoinen sanontakin, että jokin "meni käsille" kun epäonnistui. On siis tietyllä tavalla jopa vihjaavaa sanoa, että joulu on käsillä.

Se on "käsillä" hyvin monella tapaa ja monilla joulun alaisiksi joutuneilla. Joulu on käsillä niillä, jotka vaativat ihan tietyt ja vuodesta toiseen prikulleen samat rituaalit ympärilleen. Sitten kun yksi tai toinenkin niistä menee mönkään tai joudutaan tyytymään kompromissiin - no, joulu meni käsille. Sitten on niitä joiden joulu on käsillä ihan olosuhteiden pakosta. Niitäkin, jotka ehkä eivät haluaisi viettää joulua mutta eivät osaa olla viettämättäkään. Ja niitä, jotka eivät vietä. Tämän tietoisen päätöksen tehneet henkilöt ovat monella tapaa onnellisessa asemassa, sillä me jotka joulua vietämme, kannamme siitä vietosta myös sen kuuluisan joulustressin.

Joulu lähtee käsistä, kun aletaan odottaa liikoja. Joulu lähtee käsistä kun hysteria valtaa. Jouluun varsin vakavasti ja antaumuksella suhtautuvilla joulu lähtee käsistä hyvin helposti. Olen elänyt sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei tietyn joulukalenterin luukun jälkeen ollut enää mitää rajaa. Joulu lähti monesti käsistä lahjaostoksilla, ruokaostoksilla, joulutervehdyskierroksen venyessä, joulun vaatimuksia täyttäessä. Piti olla sen seitsemää sorttia koristetta ja tunnelmaa, kymmenen hyvää ja yhdeksän kirosanaa, lahjoja piti syytää kaikille ystäville ja kylänmiehille "koska antamisen ilo on tärkein". Keskustelu antamisesta ja muistamisesta ja niiden rajoista esimerkiksi itsevarjelun kannalta oli täysin turhaa. "Antamisen ilo" pyhitti kaiken, antoi paksun savuverhon todellisuuden peitoksi. Antamisen ilolle ei voi kukaan moraalinen kristitty sanoa vastaan "sillä on autuaampaa antaa kuin ottaa". Siitä tuli itsetarkoitus, sievästi unohtaen, "ettei toinen käsi saisi tietää mitä toinen käsi tekee". Sen pyhä perimmäinen tehtävä oli pönkittää jotain, jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen konkreettisen teon kanssa. Muistamiseen ei riittänyt kortit, piti olla kukkia. Ei pienet paketit, piti olla isoja. Ja kalliita. Piti ehkä materialla osoittaa, että meillä ei kitsastella lähimmäisenrakkaudessa (jota osoitettiin loogisesti ajatellen hyvin irrationaalisesti minne sattuu miten sattuu)! En tiedä tänäkään päivänä. Lopputulos oli kuitenkin usein katastrofi, viimeistään kun helmikuussa perintätoimiston kirjeet alkoivat täyttää postilaatikkoa.

Eilen kuulin uutisista, että näin on alkanut käydä muillekin. Ehkä häpeäni likaisesta salaisuudesta sai jonkinlaista balsamia, kun sain tietää ilmiön olevan valtakunnallinen ja yleistyvä. Ihmiset eivät ehkä käsitä, että elämä muuttuu, joulut siinä ohessa. Jäädään kiinni lapsuuden joulun kaipuuseen ja lapsenmieliseen joulumaniaan. Että aikuisenakin sitten ollaan lahjatoivelistan kanssa kuin kakarat. Luetaan mainoksia kuin aikoinaan pentuna lelukuvastoa "ton mä haluun ja ton ja ton"... Osat ehkä vaihtuvat siinä, että nyt hokema kuuluu " ton mä ostan sille ja ton mä annan tolle" mutta perusajatus pysyy samana: "MÄ HALUUUUN!"