Ensinnäkin: jättäkää ihmiset kommentteihin terveisiä jos käytte lukemassa juttujani, vaikka "moi, terveisin Joku", etten taas luule pagisevani itsekseni. Mikä sekään ei tietenkään ole minulle mitenkään epätavallista toimintaa..

Kerronpa teille nyt eräästä työpäivästäni vähän aikaa sitten. Olin pesemässä aamupesuja työparin kanssa ja tiimin kolmas oli mennyt toiseen huoneeseen. Yllättäen hoitajakutsu tuli sieltä. Tiesimme, ettei siitä huoneesta ainakaan potilaat soita, joten työparini lähti katsomaan, tarvitaanko siellä apua ja minä jäin jatkaman pesuja. Minuutin päästä kutsu soi toistamiseen. Vastasin puhelimella, ja yleensä jos vahingossa työn lomassa sattuu hoitajakutsua painamaan, hihkaistaan vastaukseen että vahingossa tuli soitettua. Nyt kuitenkaan en saanut kuittausta, kuulin vain yleistä hälinää kun linja oli auki huoneeseen. Sanoin mummulle, että nyt minun pitää mennä käymään siellä, jos siellä tarvitaan apua. Samassa oli työkaverikin ovensuussa hoputtamassa. Arvelin, että ehkä potilas on liukunut lattialle ja pitää nostaa. Pyörsin vielä takaisin, kun mummu pyysi ojentamaan paitansa, että pääsee pukemaan omatoimisesti. Tein senkin. Puolessa välissä käytävää näin että haetaan elvytyskärryä. Silloin pistin juoksuksi.

Ensinäkyni oli sängyssä makaava, harmaa ja tyhjyyteen tuijottava eloton potilas, jolle pienimmäinen työkaveri (n. 150cm ja ehkä 40kg aikuista naista) antaa paineluelvytystä. Minä tempaisin heti pääpuoleen ja puhaltamaan. Sitten joku tyrkkäsi jo hengityspaljetta ja maskia käteen ja yritin epätoivoisesti sovitella maskia potilaan kasvoille pitäen hengistysteitä auki. Olen tasan kerran aikaisemmin "ambuttanut" potilasta eli pumpannut käsikäyttöisellä palkeella maskin kautta happea hänen keuhkoihinsa. Se tapahtui pari vuotta sitten leikkaussaliharjoittelussa valvotuissa olosuhteissa ja turvallisesti nukutetulla potilaalla anestesialääkärin neuvoessa! Hahhah. Ei juuri naurattanut. Hetki siinä meni, ennenkuin sain käteni paikalleen minne ne kuuluvat!

Maski irtoili palkesta. Nielutuubi pomppasi takaisin. Varmaankin oksennusrefleksin takia, epäilen. Siinä vaiheessa olisi kai pitänyt huomata ja kääntää kyljelleen, mutta toisaalta sydämessä ei ollut mitään toimintakaan. Deffa eli defibrillaattori oli kytketty. Kone on niin fiksu vekotin, että se osaa suomeksi sanoa, voiko sydämeen iskeä. Sydämessä, joka ei pumppaa, pitää olla tiettyä sähköistä toimintaa jäljellä, jotta sen rytmiä voi yrittää palauttaa iskemällä. Kone ei puhua pukahtanut.

Lääkärikin oli jo ilmestynyt paikalle ja esitteli uutta hankintaa, uutta putkimallia joka laitetaan nieluun, jotta ilma pääsee keuhkoon ja se estää oksennuksta nousemasta samaan paikkaan. Hän asetti sen paikalleen ja jatkoin palkeen käyttämistä. Painelijaa vaihdettiin aika-ajoin. Laitettiin tippaa ja annettiin adrenaliinia. Minä pääpuolessa näin, että valo oli sammunut puoliavoimista silmistä ja vastaan tuijotti kylmä harmaus. Vaihdoimme välillä tehtäviä ja minä siirryin painelemaan. Olin yllättynyt siitä, miten harjoituksissa käytetty Anne-nukke ja oikea ihmisen rintakehä ovat samankaltaiset. Sitten yritykset lopetettiin tuloksettomana. Defi piirsi ruudulleen ajoittain hytkähtelevää viivaa. Kuolinaika 9.08. Eloisa, huumorintajuinen vanha rouva oli lähtenyt saappaat jalassa auringon kullatessa terveyskeskuksen takana olevan lammen sulassa kimaltelevat reunat.

Myöhemmin kävimme läpi sitä mitä oli tapahtunut. Työkaveri kertoi, että rouva oli nostettu potalle. Siinä istuessaan hän oli yllättäen tokaissut "Nyt minusta kyllä tuntuu siltä, että henki lähtee."

Ja sitten se lähti.