Heippa mussukat!

Minäkin meinasin päästä lööppeihin, oli ihan hilkulla, tarkemmin sanottuna 1,8:lla. Viimeyönä siis. Yövuorossa, elämäni ensimmäinen insuliinin yliannostuspotilas, jota sitten piti yrittää pitää sokerinsyrjässä kiinni. Potilas oli ihan itse kyllä tykittänyt insuliinin itseensä. Millä järjellä, sitä tarina ei kerro. Oli hokassut, että oli unohtanut pistää insuliinit joten junttasi sitten aamulla varmuuden vuoksi oikein triplana.. Olinpahan aika pehmeä leidi siinä vaiheessa kun aamuvuoro valui kansliaan. Samaan aikaan kun tällä jatkuvaa seurantaa vaativalla potilaalla verensokeri vilahti, toisaalla entisestään sekava dementikko päätti kehittää korkean kuumeen ja siitä johtuen tarvitsi hänkin jatkuvaa paimentamista - ja jokainen dementikkojen kanssa työskennellyt tietää, mitä dementikko ehtii saada aikaan puolessa tunnissa! Yöllä onnistuin jopa saaman päivystävän lääkärin nauramaan keskussairaalassa, koska soitin hänelle potilaan verensokerin sahatessa ylös-alas puolen tunnin välein, sanoen, että katsoin parhaaksi konsultoida, koska en halua itse seuraavaksi lööppeihin! Kiitokset tohtorille kannustavasta asenteesta ja huumorintajusta.

Varokaa vaan, jos olette yhteiskunnalle rasitteena ja vastuksena ja menettäneet kykynne puolustaa itseänne, niin täti voi tulla ja pistää insuliinilla tai hukuttaa ammeeseen! Minun mielestäni tämä -jos se oli sattumaa- sattui varsin pahaan saumaan, koska samalla yritämme saada päättäjiä ottamaan vastuuta lupauksistaan. Minun mielestäni tämä taitaakin olla jokin poliittinen juoni saada hoitajien ammattikunnan arvostus laskemaan ja yleinen asenneilmasto suopeammaksi hoitajien palkankorotusten eväämiseen tai luvatuista korotuksista huonompaan luistamiseksi. Nimittäin se, että nyt juuri samaan aikaan lööpeissä saadaan revitellä yksittäisten hoitajien virheitä ja yksilöllisiä virheratkaisuja lähes joka päivä.

Sitä asenteen osoittamista on jo näkynyt. Keskisuomalainen kirjoitti 7.9. siitä, että hoitajat sekoilevat. No, minä en osaa ottaa kantaa siihen, miksi työnantajan edustaja näkee samassa neuvottelupöydässä numerot ja lukemat eri suuruisina kuin ammattikunnan edunvalvojat. Miksi niin on, siihen pitää etsiä vastausta sieltä neuvottelusalongista. On törkeää, että Keskisuomalainen on alkanut lipsua objektiivisen uutisoinnin velvoitteesta ja päästää toimittajien omia mielipiteitä ja asenteita vaikuttamaan otsikointiin ja tekstien sisältöön. Onko tämä hyvän lehtimiestavan mukaista nykyään? Minä kun olen käsittänyt, että sanomalehden, ja muutenkin uutismedian, tarkoitus on välittää tietoa ja raportoida tapahtumista sellaisinaan, objektiivisesti. Toimittajien henkilökohtaisille mielipiteille ja asenteille on oma kanavansa, eli Keskisuomalaisen "Kommentti" - palstat. Niissä sentään lukija erottaa sen, tarjoillaanko hänelle kirjoittajan omien mielipiteiden värittämää totuutta tai kirjoittajan käsitystä tapahtumista. Jos nämä vihjaukset näkyvät selvästi uutiseksi tarkoitetusta tekstistä, lukija ei taida enää voida luottaa puolueettomaan uutisointiin.

Miksi sitten hoitajat eivät hyväksy esitettyjä sopimusehdotuksia? Miksi minua häiritsee se, että nyt hoitajien ammattikuntaa vedetään lokaan iltapäivälehdissä repostetuilla ikävillä tapahtumilla? Mikä oli Helena Itkosen todellinen ristiretki eilisessä (12.9.07) Inhimillinen Tekijä - ohjelmassa, halusiko hän puhua lähihoitajista ja ammatinvalintakysymyksistä vai halusiko hän tehdä ohjelman ihmisistä, jotka ovat selvinneet vaikeista elämän kysymyksistä? Miksi nämä oli pitänyt yhdistää, jäi epäselväksi.. Tuli ihan sellainen olo, että Itkonen halusi äkkiä laittaa pystyyn hoitajien sädekehänkiillotuskampanjan! Kiitos ei. Meillä ei ole sädekehiä, emmekä niitä tarvitsekaan. Ohjelman sanoma oli, että "Rappiosta voi selviytyä ja tehdä täyskäännöksen: katso, hän on kääntynyt ja tehnyt parannuksen, hänestä on hoitaja tullut! Ajatelkaa, että ihan hoitaja, tuosta ihmisrauniosta joka ennen käytti huumeita tai oli hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa. Katsokaa, sellaisestakin ihmisestä voi tulla ihan JOPA HOITAJA!" Yöks.

”Ennenvanhaan” hoitotyö oli ammatti, jossa kutsumuksella oli kai jonkinlainen osansa. Kun hoitotyötä aikoinaan tekivät nunnat, he pystyivät tekemään sen ilman palkkaa kutsumuksen voimalla, koska kirkko ja seurakunta huolehtivat heidän konkreettisesta ylläpidostaan. Keskiajalta kutsumukseksi voidaan kai katsoa se, että ketä tahansa kadun tallaajia kutsuttiin sairastupien ovista sisään yövalvojiksi!  Myöhemmällä ajalla hoitajattaret olivat naimattomia naisia, joille työnantaja tarjosi asunto- ja ruokaedun. Hoitajattarien asuntoloista muutettiin ulos vasta avioliiton solmimisen johdosta. Tämä siis oli todellisuus vaivaistalojen aikaan. Ennenvanhaan ehkä niin sanottu ”kutsumus” elätti. Silloin oli monta muutakin asiaa toisin. Nykyajan markkinataloudessa kutsumus ei elätä ja hoitajan työ on ammatti muiden joukossa. Hoitajat yrittävät maksaa laskunsa, ruokkia lapsensa ja hoitajat haluavat elää aivan normaalia elämää, jossa työ ja vapaa-ajan virikkeet vaihtelevat. Hoitajat ovat aivan tavallisia ihmisiä. Ehkä joillakin hoitajilla on jokin persoonakohtainen ominaisuus, joka saa heidät valitsemaan vaativan ammatin, jossa lähimmäisestä välittäminen konkretisoituu työn ydintehtävässä, mutta millä perusteella kukaan muukaan ihminen valitsee ammattinsa? Kiinnostavuus, mahdollisuus työskennellä tietyissä olosuhteissa, työllistymismahdollisuudet ja millaista haastavuuden tasoa ammatiltaan haluaa, siinä lienevät tärkeimmät tekijät, joiden perusteella yleensä kukaan päättää ammatinvalinnastaan. Koska hoitajat ovat aivan tavallisia kansalaisia, palkkavaatimuksemme perustuu siihen, että nyt meille kansalaisille annettujen lupausten on aika toteutua ja vaadimme, että poliitikkojen meille antamat lupaukset lunastetaan!