Nyt se syksy alkaa saapua. Pari viileämpää päivää varmasti tulee räjäyttämään väriloiston kuin ilotulitusraketin. Loisto on ohi hetkessä muuttuen jo parin päivän kuluttua alkamisestaan harmahtavaksi ja rusehtavaksi. Tuuli riepottaa sitä pieninä paloina mukanaan kunnes se laskeutuu lumen alle.

Syksyn saapumisen tietää myös siitä, että nenässä alkaa kiehua, kurkku tuntuu rutikuivalta, poskionteloissa paukkuu ja korvat menevät lukkoon yhtäaikaa kesämökkien ovien kanssa ja alkavat humista kuin se syystuuli puhaltaisi niidenkin välissä. Sen tietää siitä, kun pieni tuulenvire kauluksen alla saa lähes kiljaisemaan kivusta. Silmiä polttaa kuin pahimmalla viimalla kun kepoinen aamukuulaus ottaa okulaariin.

Kyllä rakkaat ystävät, sain syysflunssan. Mitä en lainkaan ihmettele tällä stressin määrällä. Ammatillinen itsetuntoni on edelleen jossain reippaasti absoluuttisen nollapisteen tuntumassa. Että minä, joka olen aina osannut jakaa lääkkeet, en sitä nyt jostain syystä osaa. Kokemusta kyseisestä työtehtävästä on jo usealta vuodelta enkä ole sinä aikana tietääkseni juurikaan tyrinyt. Nykyisessä työpaikassani en ole tainnut vielä saada yhtään jakoa kokonaan oikein, aina joku yksi pilleri on pomppinut kuin piruillakseen väärään kuppiin tai olen jakanut yhden kun piti olla kaksi jne. En käsitä tätä. En kertakaikkiaan käsitä. Onhan se ehkä tilastollisesti ymmärrettävää, että kun jaetaan 2-4 lääkeannosta kaikille neljällekymmenelle potilaalle yhdellä istumalla, niin jaettava määrä korreloi suoraan virheiden määrään? Toivottavasti. Tai sitten minun ei vain pitäisi tehdä tätä työtä? Jos minusta ei olekaan tähän kun en kerran hallitse niin yksinkertaista hommaa, jolla kaiken lisäksi on suuri merkitys. Se vaatii tarkkuutta-tarkkuutta-tarkkuutta-tarkkuutta-potenssiin-kymmenen. Tarkastan jokaisen jaon jonka teen. Ja siltikin. --- minä en käsitä tätä ! (eikä tässä nyt auta sanoa, että "kaikille virheitä sattuu". Kun lääkehuollossa niitä ei saa sattua, se ei ole vaihtoehto! Ja sen lisäksi: sattuuko muillekin virheitä jatkuvasti? Eikö? Sitähän minäkin. Että se siitä selkääntaputuksesta.)

Syysflunssallani on kuitenkin ihailtava luterilainen työn moraali, sillä se tiesi puhjeta sellaisen päivän iltana, kun olin jo aamuvuoron tehnyt ja minulla on tässä kaksi ja puoli päivää aikaa potea vapaapäivillä! Täytyy vaan toivoa että saan sen häädettyä näinä parina päivänä, sillä sitten minua odottaa taas yövuorot. En haluaisi olla kipeänä silloin, sillä jos menen sairaana töihin, en pysty tekemään työtäni hyvin. Lisäksi, jos menen sairaana yövuoroon, niin voin odottaa sairastavani tätä tautia vähintään ensi pääsiäiseen asti! Toisaalta tiedän että sijaista on lähes mahdotonta saada. Eihän se saisi olla minun ongelmani, mutta silti tuntuu pahalta tuntea, että on jättänyt työyhteisön pulaan. Vaikkei sitä kukaan niin ajattele, mutta itsestä tuntuisi siltä. Ja siitä tulee taas stressiä.

No, nyt keittelen iltapalaksi kaakaokiisseliä, sillä tunnetusti kaakao lisää mielihyvää joka itsessään vähentää stressin tunnetta. En vain tiedä: montako litraa sitä nyt pitäisi latkia?