Täten julistan, että aion viettää kolmekymmentävuotissyntymäpäivääni (MIKÄ SANA! siis mikäli se on yhdyssana.. en ole aivan varma.. *nolo*) valkoisissa bikineissä! Okei okei, älkää nähkö siitä painajaisia, sillä se ei tarkoita välttämättä konkreettisesti. Tai mistäpä sitä tietää, mutta tavoite on lähinnä kuvainnollinen. "Valkoiset bikinit" - ovat metafora, vertauskuva. "Valkoiset bikinit" edustavat sitä tilaa jossa haluan sinä päivänä olla. Miksi valkoiset bikinit? No ylipäätään bikinit, sillä en ole vetänyt moista pelle - tai nykyään nenäliina- vaatepartta päälleni sen jälkeen kun täytin kymmenen vuotta. Ne eivät ole olleet minulle koskaan mitenkään imartelevat. Valkoiset taas sen takia, että ne yksinkertaisesti näyttävät hyvältä ja kuvastavat .. no jotakin. Äsh! En osaa selittää. Joka tapauksessa "Valkoiset bikinit" ovat tavoitetilan kuvainnollinen ilmentymä. Selkiskö? Haluan vaan näyttää hemmetin hyvältä ja olla hemmetin hyvä edes kerran elämässäni kun vielä voin, onko se nyt niin väärin?

Minulla oli unelma myös vuonna 2003. Olin paksuimmassa kunnossani ikinä. Olin käynyt sairaanhoitajakoulua yhden lukukauden ja kesätauon jälkeen tulossa oli Terveyden Edistämisen jakso. Koska minut on aikanaan saatu pahoinvoivaksi "terveyttä edistämällä" sen aikaisen keinokokoelman käskyt-uhkaukset-valistus - keinoin, laihdutus- ja kunnonkohotusprojektini nolona päämotivaattorina oli näyttää jo etukäteen kaikille, että osaan jo aiheen etukäteen omakohtaisesti kuin vettä lasketellen. Sain rytistettyä puntarilukemia 14 kiloa alaspäin, painoin 92 kiloa ja vaihtelevat rapiat, kesän lopussa 78 ja syksyllä kouluun palasi 80 kiloa ja rapiat. Jaksoin ylläpitää saavutustani jonkin aikaa, mutta pikkuhiljaa keskittymisen herpaannuttua paino lähti hiipimään takaisinpäin. Minun painollani on kuitenkin ollut sellainen armollinen luonteenpiirre, että se tahtoo jumittua jonnekin mukaviin lukemiin joissa se on ollut tyytyväisenä pitempiä aikoja joskus aikaisemmin. Eli en lihonut puntariin kuin lopulta reilu 4 kiloa. Tosin epäilen että osa siitä oli myös lihaksen menetystä, sillä kun muutin omilleni tänne kämppääni, loppuivat myös lenkit koirien kanssa. Olen suurimman osan aikuiselämästäni painanut 80 - 84 kiloa. Kahdesti aikaisemminkin olen niistä lukemista hupsauttanut itseni 73:n kilon korville, mutta tuo lukema on mystinen! Kerta kaikkiaan, se jotenkin lopettaa koko projektin, vaikka en ole sitä edes asettanut tavoitteeksi. Olen ilmeisesti siihen hyvin tyytyväinen, ja elimistöni suostuu siinäkin painossa olemaan jonkun aikaa, koska se on jonkunaikaa sen verran painanut aikaisemminkin.

Opiskeluaikaisen projektini tavoite oli myös tuo maaginen 73, koskapa muistin että omasta mielestäni olen ollut aika säpäkkä siinä kokoluokassa. En päässyt tietenkään lähellekään sitä, kuten edellisestä kappaleesta käy ilmi. Parempi myöhään kuin ei koskaan, sillä nyt olen 73 kiloa. Olen hukannut 10 kiloa elopainostani, eikä tunnu tuntuvan missään! Paitsi että jumittaa jumittaa. Johtuen siitä, että kroppani taas tahtoo tiedustella vetoavasti, että "eikö tässä olisikin kiva, olisihan jooko? Mehän ollaan ennenkin oltu 73, eiks me nytkin voitais vaan olla 73?". Samaa laulua se lauleli myös painoluokassa 77, jossa muistan viettäneeni jonkin aikaa joskus aikaisemminkin. Siihenhän se edellisellä rytistykselläkin loppui, joten kehoni koettaa taivutella minua samaan leikkiin uudelleen: "tämähän meille viimeksikin riitti, eikö ollutkin ihan hyvä? Jäädään nytkin tähän, ei jakseta enää rytistellä alemmaksi.. Pliis, lopetetaan, ollaan tässä ja ollaan tyytyväisiä, eiks oiskin helpompaa ja ihan kivaa kuitenkin?"

Että semmonen kroppa minulla. Minkäs se ohjelmoinnilleen voi? Ihmiskeho yrittää mukautua vallitseviin olosuhteisiin kuitenkin itseään säästäen ja evoluutio ei ole vielä ehtinyt kytkeä pois päältä sitä tolkutonta jemmarimeininkiä. Huomaan ihan selvästi, että jumitus tulee sellaisissa painolukemissa, missä olen ollut aikaisemminkin. Keholla on muisti ja se yrittää pitää viimeiseen asti kiinni hyvistä muistoistaan.

Tällä kertaa sen albumi saa kyllä huutia. Vaikka vaatteet putoavat päältä, joko pää tai näkö eivät ole ehtineet kelkkaan. Olen edelleen läski. Kysymys on vuosirenkaista, näistä kummallisista pehmoisista höllyvistä lisukkeista kehossani. Koska paikallista laihtumista ei ole, myöskään lisukkeet eivät ole kadonneet minnekään, jos edes pienentyneet. Ne ovat juuri sitä kudosta, joka viimeisenä antaa periksi. "Ratsupaikkapehmusteet" jotka ilmestyivät reisiini pari vuotta sitten, aina ja iankaikkisesti häpykumpuani korostava "lapsentekijän airbag" ja sen nivusten yläosiin ilmestyneet lisäsiivekkeet sekä kainalon seudun roikkuva Alli, niihin ei tunnu tehoavan mikään sillä en ole havainnut niissä vähäisintäkään muutosta. Toivoa antavat siis vain nilkkoihin valahtavat pöksyt ja se, että ensimmäisen kerran sitten lapsuuteni pystyin hölkkäämään yli viisi minuuttia yhtäjaksoisesti ja se oli jopa kivaa!

Rasvasolukin on niin pirullinen pikkuotus, että sitä kun ei tapa mikään! Rasvasoluja syntyy lihoessa, mutta laihtuessa ne pirulaiset vain kutistuvat. Niitä voi tappaa vain tappamalla nälkään, mutta sekään ei käy hetkessä, rasvasolu menee lepotilaan vuosiksi. Rasvasolun suunnitteli Taivaan Isä niin nerokkaasti, että se on todella turvannut ihmiskunnan säilymisen yli katovuosien, yli sukupolvien erämaavaellusten. Rasvasolun mallina Taivaan Isä käytti varmaankin aikaisemmin suunnittelemaansa bakteeria. Juuri sitä, joka elää napajäätikön sisällä kymmenien kilometrien syvyydessä. Juuri sitä, joka elää ja voi hyvin merenpohjassa ilman lämpöä, valoa ja ravintoakin, siis ilman kaiken muun elämän perusedellytyksiä. Nyt eloonjäämisturvasta on tullut vihollinen. Länsimainen ihminen tappaa itsensä siihen mitä syö. Minä aion kuitenkin elää vielä pitkään, mutta toivon etten liian pitkään. Jos saisin valita, kaadun saappaat jalassa äkkikuolemaan terveenä ja onnellisena. Loppuelämäni ensimmäistä päivää vietetään siis ensi vuonna, keskellä kesää, valkoisissa bikineissä!