No okei, ei ehkä ihan, mutta melkein. Kävinpä sitten työhaastattelussa tointa varten. Ahistaa ahistaa ahistaa..

Pyskologisen sodankäynnin sissisota on ainakin minua haastatelleilla leideillä hallussa. Ehkä tahattomasti, mutta jokatapauksessa asetelma oli tehokas! Asetetaan iso neuvottelupöytä pieneen huoneeseen, haastateltavalle paikka pöydän päähän ja vedetään haastateltavan takana oleva valkokangas alas. Haastattelijat istuvat pöydän ympärillä. Katsekontaktia on vaikeaa hallita, koska haastattelijoita on monta, fyysinen etäisyys on laaja. Huomaan näin jälkeenpäin katselleeni lähinnä keskivaiheilla istuneita silmiin. Mikä sekin oli aika vaikeaa. Mutta takaseinän laipion valaistus tuli hyvin tutuksi!

Haatattelutoimikunta oli silminnähden harjaantunutta porukkaa. Kivikasvot pysyivät. Yksi tuntui siltä kuin hän olisi mulkoillut lähes murhaavasti. Kysymykset lentivät kuin pommit kohti! Yritin urheasti hymyillä jokaiselle. Toiset vastasivat hymyyn hyvin varovasti, toiset eivät lainkaan. En pystynyt lukemaan heistä mitään. Työhaastattelutilanne ei minusta tuntunut kovin vastavuoroiselta vuorovaikutustilanteelta, vaan olo oli sellainen kuin olisi bigbrotherissa. Vissiinkin. En tiedä, kun en ole katsonut ohjelmaa koskaan, mutta sellainen tietty vaikutelma minulla on ohjelman luonteesta.

Ja entäs minä sitten! Juu juu, te kaikki luulette että minä olen kuin kala vedessä joka paikassa. Älkää luulkokaan. Päässä humisee, lyö tyhjää. Hiljaisuus vaatii jotakin ja alan jaaritella. Toistelen samoja asioita. Unohdan puolet siitä, mitä olen valmistellut mielessäni. Yllättävät kysymykset vievät hetkeksi kokonaan pois tasapainosta. Jälkeenpäin en muista muuta, kuin että vastasin typerästi. Liian suppeasti tai asian vierestä. Jälkeenpäin, kaksi sekuntia tai kaksikymmentä minuttia vastauksen antamisen jälkeen vasta tulee mieleen, mitä OLISI pitänyt sanoa ja etenkin se, MITÄ EI OLISI pitänyt sanoa! Muistikuva on sellainen, kuin olisi ollut semmoiset silmälaput ohimoilla, niinkuin ravihevosilla. Olen henkisesti mennyt puolessa tunnissa läpi koko marathonin tunnelia pitkin.

Potkin itseäni pyllylle nyt koko ajan. Ahistaa ahistaa ahistaa.. Minulle on kauhun paikka olla arvoitavana. Varsinkin tällaisessa tilanteessa kun en tarkalleen tiedä, mitä minulta halutaan. Mitä nämä ihmiset haluavat kuulla minun sanovan. Ja erityisesti mitä eivät. Olen idiootti, tein itsestäni täyden idiootin ja siis olen idiootti! Ihmiset sanoivat minulle, kun valmistauduin haastatteluun, että "olet vain oma itsesi". Jouduin vastaamaan, että "toivottavasti en sentään!" Tottakai tutussa seurassa ja toisenlaisessa sosiaalisessa roolissa olen eri ihminen ja niin pitääkin olla. Miksi se on niin vaikeaa käsittää? Ja miksi ihmiset luulevat, etten minäkin jännittäisi? Olenko se sitten ollenkaan minä vai onko se jokin sujuva rooli jonka olen opetellut? Nämä tilanteet saavat aina miettimään, kuka minä oikeasti olen?