Huomaan etten ole bloggaillut pariin kuukauteen. Jostain syystä nyt asiantynkä on kuivahtanut. Mutta tästä asiasta riittää asiaa, nimittäin Joulusta. Otetaan nyt vahinko kerralla takaisin. Minnaelinan joulupaketissa kerron Minun Joulustani.

Ikuinen sisäinen lapsi murisee ja haukottelee kello 4 aamuyöllä kun herätin hälyttää tarkastamaan kinkkua. Lapsena ei tarvinnut nousta tarkistamaan kinkun tilaa, äidin monenmoiset valmistelurituaalithan ovat valjenneet vasta aikuisena - kun ne on joutunut itse opettelemaan! Parahultaisesti valmis kinkku jätetään sammutettuun uuniin pimeään miettimään tekosiaan, kunnes..

KELLO ON SEITSEMÄN! Sisäinen lapsi herättää reippaasti kilkattaen, vaikka ei tarvitsisi vielä nousta, kinkku voi hyvin ja loput asiat ehtii vielä hyvin tehdä. Siitä huolimatta, vaikka yöheräämisenkin jälkeen, sisäinen lapsi räpsäyttää silmät auki hurmoksellisen innostuksen vallassa "nyt on joulu! Joulu! Joulu!" Ponnadan sängystä ja pyörin vähän aikaa pöllämystyneenä olohuoneessa miettien, mitä ensiksi pitikään tehdä? Etsin radiosta kanavaa, joka soittaisi joululauluja, mutta sitä ei löydy. Muistan lapsuuteni jouluista, että aamupuurolla kuunneltiin radiota ja joululaulut soivat non-stoppina. *huokaus* Siitäkin lapsuuden tunnelmanhausta täytyy varmaan päästää irti, koska en ole enää moneen vuoteen löytänyt jouluaattoaamuna radiokanavaa, joka soittaisi pelkkiä joululauluja non-stoppina. Levyt eivät ole sama asia, sillä radiossa oli se jännittävyys, että ei voinut tietää etukäteen mikä laulu tulee seuraavaksi!

No mitäs pienistä, tärkeämpääkin on tulossa. TV päälle ja odottamaan sitä kun kello tulee varttia vaille kahdeksan, tai 7.45. Sitä odottaessa keitän kahvia ja alan laittaa joulupuuroa. Riisiä ei ole kuin desi, joten puolitetaan annos. Kiehautan riisit vedessä jonne olen läimännyt myös voita, lisään puoli litraa maitoa. Laitan levyn pienimmälle ja päätän käydä aamusavuilla. Kesken henkosten vilkaisen selkäni taakse ja totean, että joulupuuro on jälleen -tänäkin vuonna- oikullinen ja yrittää kovasti loikata kattilasta liedelle, vaikka käytössä on paras mahdollinen paksupohjainen kattila. Kerkisi se roiskahtaa, mutta ei onneksi pahasti: sekoitusta, kylmää maitoa sekaan ja homma jatkuu.

Kun Joulupukin kuumalinja alkaa, on aika kaivaa esiin kuusenkoristeet. Eilisiltana pystytetty kuusi odottaa orpona, mutta ei kauan. Rakastan Joulupukin kuumalinjaa, sinne soittavia lapsia ja heidän juttujaan. Joulupukin ajoittain kummallinen asenne hieman ihmetyttää nykyään, sillä kyseessähän pitäisi olla kokenut showmies, mutta onneksi lapset ovat niin täpinöissään että eivät tajua mitään. Ja useimmat eivät jännitykseltään saa sanaa suustaan! Joulupukin täytyisi silloin itse johdatella tilannetta, joskus harmittaa kun Joulupukki jää odottamaan lasten omaa spontaania rupattelua tai takertuu johonkin lapsen epäselvästi sanomaan asiaan, kun asian voisi ohittaa vain sujuvalla myöntelyllä. Joulupukin kuumalinja ja lasten laulut tuovat minulle JOULUN. Tänä vuonna selkeästi suosikkilaulu on Joulupuu on rakennettu. Huomaan lähetystä seuratessani, että Joulupukin alkujäykkyys alkaa sulaa ja tilanteet hoituvat kerta toisensa jälkeen jouhevammin. On todella lohdullista huomata, että myös itse Joulupukki on hieman tönkkönä, kun edessä on tilanne jota pääsee harjoittelemaan vain kerran vuodessa.

Jouluhan on kerran vuodessa, joten myös kuumalinja äidin hätäaputoimistoon on ollut ahkerassa käytössä. Majoneesin itse tekeminen aiheuttaa vielä toistaiseksi minulle kummastusta, laatikon laitto ja kinkupaistokaan ei vielä aina suju ihan omin avuin. Ehkä sitten kun itse olen laittanut saman määrän jouluja kuin äiti, se sujuu suvereenisti, vaikka osaan tehtävistä todellakin saa harjoitusta vain kerran vuodessa. Jälleen tänä vuonna minulle sattui ns. vittuileva kinkku. Ei se nyt kovin pahasti pistänyt hanttiin, oikeastaan kinkkupussi ja kinkkumittari olivat ne jotka vittuilivat. Mittarini on made in Sweden, joten sitä ei ole suunniteltu sopimaan suomalaisen joulukinkun kanssa suomalaiseen sinkkutalousuuniin. Siinä on sellainen pitkä lapa ja mittaripylväs nousee sitä pitkin. Se on siis laitettava kinkun kylkeen, sillä korkeusmitassa on aivan turha yrittää tunkea kinkkua mittareineen uuniin. Kuitenkin ihan kylkeen tökkääminen voi aiheuttaa klassisen kinkunpaistokatastrofin, eli neste pääsee karkaamaan, kuohuu pitkin uunia ja aiheuttaa savutuvan joulutunnelman sekä palokunnalle sätkyherätyksen yösydännä. Yritäpä siinä sitten taiteilla mittaria oikeaan kohtaan. Suurperheen perinnekinkkua sen kanssa ei varmaan saisi ollenkaan sovitettua uuniin, mutta onneksi ei ole tarvinnut vielä yrittää, kun on se suurperhe vielä toivomuslistalla. Jokatapauksessa, löydettyäni mielestäni optimaalisen kohdan mittarille survaisin sen paikalleen. Ketut soikoon, se otti silti kiinni uunin vastukseen, mitä tietenkään ei saa tapahtua tai se näyttää päin vituraa. Vielä asentoa säätämään ja seurauksena kinkkupussi lähti mittarin reijästä repeämään. Tämä on onneksi tapahtunut ennenkin, joten osasin varautua jo etukäteen ostamalla varapusseja. Kerran nimittäin koko kinkkupussi räjähti nostaessani kinkkua pellille..

Noista joululauluista pitää mainita sen verran, mitä olen jouluna muutamanakin miettinyt. Jo lapsena olin sitä mieltä, että osa joululauluista on rienausta, tai sanotaanko ainakin banaaleja. Tosin silloin en vielä tietenkään osannut näitä laatumääreitä nimetä. Kun lauletaan "..lapsilla on aamusta iltaan hauskaa.." vaikka ei aina ole, ja myös kappaletta Joulupukki suukon sai en voinut ymmärtää. Ikäväkseni minun on nimittäin paljastettava, että lapsena en uskonut että isi olisi nauranut, jos olisi saanut tietää äidin suukottaneen Joulupukkia. Ne seuraamukset, jotka uskoin voivan tapahtua, eivät olleet mitenkään jouluisia, joten jokainen arvelkoon keskenään, mihin muotoon minun lapsuudessani tuo laulu olisi vääntynyt.. Ja vielä ".. ei itkeä saa, ei meluta saa.." aiheutti hirveitä paineita. Käsitin tuon laulun niin konkreettisesti, että Jouluna ei kertakaikkiaan saa itkeä vaikka tulisi miten paha mieli tai tapahtuisi hirveitä. Minulla oli kamala pelko persuuksissa, että jos tapahtuukin jotain kamalaa eikä itkua pysty pidättämään, mutta onneksi ei koskaan tapahtunut. Jossain vaiheessa kysyin asiaa äidiltä, ja äiti helpotti lapsiraukkansa paineita selittämällä, että laulussa tarkoitetaan kiukuttelua eli riskaamista ja riehumista. Lapsuuteni olosuhteisiin nähden perheemme joulut kuitenkin jostain syystä sujuivat lempeästi ja minulla on niistä pääosin vain hyviä muistoja itselläni. Nykyään kielellisen kehitykseni avustamana jopa ymmärrän mitä lauluissa halutaan laulaa, mutta silti vieläkin hymyilyttää "..päättyy joulu vaikkei kenkään sois.." että miten sen kengän soiminen liittyy jouluun ja miksi kenkää pitää soittaa joulun päättyessä ja miten ihmeessä sinne kenkään voi soittaa? Mitä sinne pitää soittaa, tiukua vai orkesterimusiikkia vai pitääkö kenkään soittaa puhelimella, jolloin kyseessä olisi kenkäpuhelin, entä jos ei ole sellaista? Ja miten hirvittävän painajaismaisen väkivaltaisia jotkut vanhat jouluvirret ovatkaan! Minusta on kammottavaa, että  ".. laps hankeen hukkuu, unhoittuu.. " (Me käymme joulun viettohon)!

Kun kuusi on koristeltu Joulupukin valvovan silmän alla (.. "kyllä Joulupukki tietää!") on aika syödä puuroa tonttulakki päässä ja sytyttää kynttilä. Kinkun liemi on valutettu paistopussin höyryaukosta kulhoon ja kinkku on pihalla jäähtymässä. Lapsien juttuja kuunnellen tulee joulumieli kun kuusi kimaltaa valmiina. Kun kinkku on jäähtynyt lämpimähköksi, irrotan verkon ja sen mukana lähtee kamara. Laitan kinkun kinkkuvadille, sivelen sinapilla ja rapsutan korppujauhoa päälle sekä paahdan tosikuumassa uunissa sukkelasti kauniin kullanruskeaksi. AH! Kun astiat on pesty on aika avata suklaarasia ja asettua mukavasti tunnelmoimaan, kirjoittamaan blogia ja nauttimaan joulufiiliksistä. Joululounaan jälkeen minun onkin lähdettävä töihin illaksi, mutta en halua ajatella sitä vielä.

Hyvää Joulua kaikille!